Sisälläni virtaa joki, jota en uskaltanut kohdata
Pelkäsin murtuvani
ei ollut lohduttajaa,
oli vain oma vahvuus
kyyneleet, jotka eivät virranneet,
ne kiertyvä sydämen ympärille
kuristivat kurkkua

tunteet ilman nimeä, vailla syliä,
odottavat lupaa tulla esiin –
mutta kukaan ei puhu niille lempeästi.

Kosketus – luulin että se on turvallinen,
mutta minun kohdallani se oli tuli ja jää.
Kädet jotka olisivat voineet kantaa,
opettivat pelkäämään joka askelta.
Rakastamisen sijaan menin rikki
olen sitä vieläkin. Arka ja pelokas
Lyöty ja hylätty

Ja silti – katso, minä olen tässä.
Hengitän kuin rikkoutunut soitin,
silti ääni tulee läpi raoista.
Itkemätöntä itkua kuin meri sisälläni
tuska, jota kukaan ei nähnyt ei kantanut.
Mutta minä seison vielä.
en ymmärrä miksi Jumala on niin kaukana,
vielä jossain sisälläni soi hiljainen lause:
ehkä minua ei ole unohdettu.

Olen kävellyt hyytävän jäätikön läpi,
tuntenut sieluni hakkaantuvan myrskyn puuta vasten.
aseen edessä opin olemaan hiljaa,
marssimaan valittamatta
ettei kukaan tekisi pahaa eikä kuulisi miten säröinen olen.
Opin selviytymään – mutten elämään.

Missä Jumala apusi, kätesi olivat ja ovat,
ne tuntuvat nyt liian kaukaisilta.
Hän kuuntelee, miksi minä en kuule takaisin?
Olen huutanut ilman ääntä,
kuin lapsi joka toivoi nimenomaan lohtua.
Mutta sain vain opetuksen olla tuntematta.

Ja silti – minä olen tässä.
Kaikki mikä minusta piti hajottaa,
taipui mutta ei murtunut
minä joustan, taivun, ymmärrän

Sisälläni on kyynelten valtameri,
joka jonain päivänä ehkä löytää tiensä ulos.
Ja vaikka Jumala tuntuu kadonneelta sumuun,
en voi irrottaa viimeistä säiettä:
Hän odottaa minua,
mihin minä en voi vielä mennä.

Jos opin itkemään, ehkä opin myös elämään.
Jos löydän yhden lempeän kosketuksen,
ehkä löydän myös armon itselleni.
Jumala olet siellä –
toivon ettei Hän odota minun olevan valmis,
vaan kesken ja odottaa, auttaa - että tulen silti.

Vaikken ymmärrä.
Silti elän.
Silti seison.
Silti toivon.
Siksi uskon
Olen matkalla taivaan kotiin.
Vihdoin